Aloitan minulle arimmasta aiheesta. Ystävät ja luottamus.

Olen aina ollut koulukiusattu. En muista aikaa jolloin en olisi ollut yksin ja itkuinen. Pahinta on se kun, kukaan ei halua edes tuntea sinua. Ihan kuin olisit tehnyt jotain järjettömän pahaa. Syytin aina koululaitosta, syytin opettajia jotka eivät tehneet asialle mitään. Mutta lopulta tajuan että ongelma on aina ollut tässä. Ystävissä.
Missä ne olivat kun tarvitsin heitä kaikkein eniten.

Koska olin niin yksin, tartuin helposti sellaisen ihmisen käteen, joka halusi minusta vain hyötyä. Ja vain siksi etten olisi enää yksin. Vaikka se tiesikin  että jouduin tekemään kaikenlaista mitä en olisi halunnut tehdä. Minun kiroukseni on hyväuskoisuus. Toivo että se toinen ihminen oikeasti välittää minusta ja arvostaa minua. Ja kun tajuan miten harhaan olen kulkenut, menen omaan kuoreeni ja koetan lakata olemasta.  Leikin kuollutta. Haluan maailman unohtavan minut.

Kunnes tulee joku toinen.

Ja sama kierre alkaa uudestaan.

Muutaman kerran olen oikeasti uskonut siihen harhaan, että minulla on ystäviä. Olen ollut mukana monessa. Olen aina siellä, kun minua on pyydetty apuun. Mutta kun pyydän vasta palvelusta, tulen saamaan vain kylmiä katseita.

Olen saanut tarpeekseni ystävistä. Ystävyys on yliarvostettua. Ystävyys ei kestä halki elämän.

Ainakaan minun kohdallani.